Jos hameen helmat olivatkin tämän vuoden itsenäisyysjuhlissa keveitä, niin juhlaohjelma oli sitäkin raskaampi.Nyt ei valssattu kevytkenkäisesti.
Ei, vaan Tampere-talon juhlakonsertissa ukkoina jo syntyi sylilapset, Torppari Muttisen poika itki itkunsa, myrskysää tarttui Maijan muotoon ja maan korvessa kulki lapsosen tie. Samassa menneisyyden korvessa, pettuleipää purren taivallettiinkin sitten koko konsertin ajan. Lopun kynttiläkulkue sinetöi hautajaistunnelman. Ei ihme, että nuori mies on hautaan valmis jo.
Jos tarkoitus oli kertoa suomalaisten tarinaa, niin olisin kaivannut siihen draaman kaarta: lopussa olisi voitu siirtyä hartaudesta helpotukseen, varjoista valoon, surusta iloon, mollista duuriin.
Miksi ilo ei saanut päästä pintaan? Koska suomalaisen mentaliteetin mukaan se olisi rienannut edellisiä sukupolvia. Ilo kun ei ole kunnioittavaa. Isoisämme eivät, perkele, taistelleet sen vuoksi, että nykysukupolvet pääsevät nauramaan tyhjälle.
Ilo ei ole häpeällistä. Duuri ei ole rienaavaa. Sinfoniaorkesteri voi soittaa iloisiakin kappaleita. Tästä esimerkkinä otos toisenlaisesta juhlatunnelmasta. Vaikka yliruskettuneen liehuletin, André Rieun, liiallinen kepeys ei oikein suomalaisen pirtaan sovikaan, niin voisimmeko oppia jotain tämän konsertin tunnelmasta?
Dimitri Šostakovitšin valssin aikana tunnelma vaihtelee haikeudesta riemuun, niinkuin juhlissa parhaimmillaan.
Juhla ei ole synonyymi synkistelylle, vaikka me täällä tuhansien murheellisten laulujen maassa niin luulemmekin. Suomalaisten tarinassa on muitakin sävyjä kuin musta. Toivotaan, että se muistetaan kun juhlitaan satavuotiasta Suomea vuonna 2017.
Ei, vaan Tampere-talon juhlakonsertissa ukkoina jo syntyi sylilapset, Torppari Muttisen poika itki itkunsa, myrskysää tarttui Maijan muotoon ja maan korvessa kulki lapsosen tie. Samassa menneisyyden korvessa, pettuleipää purren taivallettiinkin sitten koko konsertin ajan. Lopun kynttiläkulkue sinetöi hautajaistunnelman. Ei ihme, että nuori mies on hautaan valmis jo.
Jos tarkoitus oli kertoa suomalaisten tarinaa, niin olisin kaivannut siihen draaman kaarta: lopussa olisi voitu siirtyä hartaudesta helpotukseen, varjoista valoon, surusta iloon, mollista duuriin.
Miksi ilo ei saanut päästä pintaan? Koska suomalaisen mentaliteetin mukaan se olisi rienannut edellisiä sukupolvia. Ilo kun ei ole kunnioittavaa. Isoisämme eivät, perkele, taistelleet sen vuoksi, että nykysukupolvet pääsevät nauramaan tyhjälle.
Ilo ei ole häpeällistä. Duuri ei ole rienaavaa. Sinfoniaorkesteri voi soittaa iloisiakin kappaleita. Tästä esimerkkinä otos toisenlaisesta juhlatunnelmasta. Vaikka yliruskettuneen liehuletin, André Rieun, liiallinen kepeys ei oikein suomalaisen pirtaan sovikaan, niin voisimmeko oppia jotain tämän konsertin tunnelmasta?
Dimitri Šostakovitšin valssin aikana tunnelma vaihtelee haikeudesta riemuun, niinkuin juhlissa parhaimmillaan.
Juhla ei ole synonyymi synkistelylle, vaikka me täällä tuhansien murheellisten laulujen maassa niin luulemmekin. Suomalaisten tarinassa on muitakin sävyjä kuin musta. Toivotaan, että se muistetaan kun juhlitaan satavuotiasta Suomea vuonna 2017.
Olet niin oikeassa. Tilaisuus oli aivan karmea. Toivottavasti kukaan ulkomaalainen ei seurannut sitä - he tosin eivät onneksi ymmärtäneet tekstejä mutta surullinen tunnelma kyllä välittyi musiikin kautta.
VastaaPoistaEi mikään ihme että suomalaisilla on heikko itsetunto - tällaisella "juhlimisella" se ei ainakaan parane.
Ensi vuonna laitan telkkarin kiinni, jos homma lähtee yhtä synkille urille, nyt vielä oletin että jossakin kohtaa valkenee päivä ja tunnelma kevenee mutta eipä tietenkään.