Varoitus: saattaa sisältää jäämiä patetiasta ja katteettomasta nostalgiasta.
Vasta nyt olen tottunut Microsoftin kylttiin Nokian entisen pääkonttorin seinässä.
Vielä kesällä 2014 kirpaisi.
Kun pyöräilin kohti Karhusaarta, piti oikein pysähtyä, ottaa kypärä päästä ja pitää hiljainen hetki.
Länsiväylä kohisi minun ja Keilaniemen pääkonttorin välissä ikäänkuin maailma ei olisi mullistunut.
Lopulta otin uudesta kyltistä valokuvan - Samsungillani.
Lähetin sen entisen Nokian-työkaverini puhelimeen. Se oli uskoakseni Apple.
Hetken tunsin yhteenkuuluvuutta kaikkien niiden kanssa, jotka olivat laillani nähneet Nokian nousun ja tuhon. Olemme eräänlaisia taistelutovereita.
Kun viime viikolla kiidin Länsiväylää pitkin vanhan työpaikkani ohi, mieleeni palautuivat hetkeksi vanhat ajat. Enää ei kirpaissut, mutta aloin muistella, millaisessa ilmiössä olin saanut olla mukana.
Viime vuodet olivat firmalle aikamoista alamäkeä ja henkilöstölle yt-neuvotteluiden ainaista läpikäymistä. Nokialaisten kohtalot nousivat lööppeihin asti.
Paljon hyvää mahtui kuitenkin yli kymmeneen vuoteen Nokiassa.
Alkuun uutta väkeä rekrytoitiin vauhdikkaasti. Harva se viikko sai uusia työkavereita. Uutta sai oppia niin paljon kuin halusi. Kursseille ja koulutuksiin pääsi. Uusia paikkoja avautui firmassa jatkuvasti. Vaikka pysyi samassa tehtävässä, jämähtämään ei päässyt, sillä kaikki muuttui ympärillä koko ajan.
Ihmiset olivat motivoituneita ja heihin luotettiin. Etätöiden tekeminen oli luonnollinen asia. Palaveriin saattoi osallistua villasukat jalassa oman keittiön pöydän ääressä. Monia töitä sai tehtyä paremmin omassa rauhassaan kun joskus levottomassa avokonttorissa. Luotettiin siihen, että aikuiset ihmiset tekivät työnsä, olivatpa sitten kotona tai konttorilla. Näin myös kävi.
Muistan kuinka Nokian kännyköiden kysyntä oli niin kovaa, että tuotantokoneisto ei ollut kyetä vastaamaan siihen.Tuotantoprosesseja piti hioa koko ajan nopeammiksi. Se näkyi henkilökunnallekin: kiire oli, mutta samalla kuitenkin päällä oli tekemisen meininki. Parhaimmillaan Nokian markkinaosuus olikin 40 % maailman tuotetuista kännyköistä.
Ennen kuin annan nostalgian sumentaa ajatteluni lopullisesti, on palautettava mieleen, että suorituspaineitakin oli. Hyvinäkin aikoina työntekijöiltä vaadittiin paljon, tavoitteet oli saavutettava.
Jossain vaiheessa kaikki alkoi mennä pieleen. Jätti kasvoi liian suureksi. Se lakkasi kuuntelemasta asiakkaitaan. Työntekijätkään eivät muistaneet alati muuttuvien organisaatioyksiköiden nimiä.
Kilpailijat tulivat kovaa takaa ja menivät lopulta heittämällä ohi.
Kun yläkerroksissa jo tilanne tiedettiin, asia valkeni viiveellä meille Titanicin konehuoneessa hiiltä tulipesään lapioineille. Konehuoneesta alkoi kadota väkeä.
Vuonna 2012 Nokiassa alkoivat Suomen historian suurimmat irtisanomiset.
 | |||||
| Vielä lööpeissä: 2012: Dramatiikkaa. 2014: Komiikkaa. |
Aina toisinaan törmään entisiin työkavereihinil. Jotkut ovat töissä verkko-Nokiaksi kutistuneessa firmassa, Toiset Microsoftilla, samassa talossa Keilaniemessä kuin ennenkin. Talon ulkopuolella lukee Microsoft ja talon sisäpuolella on suomalaisten lisäksi amerikkalaisten konsulttien leegio tekemässä töitä. Jotkut ovat löytäneet uuden työpaikan, toiset ovat edelleen vailla töitä tai kamppailevat saadakseen perustamansa firman kannattamaan.
Ystäviäkin on Nokia-vuosilta jäänyt. Tapaamme säännöllisesti. Ensimmäisellä kerralla yksi meistä oli lähtenyt Nokiasta, muut olivat vielä firmassa. Vuosi vuodelta nokialaisten osuus väheni. Nyttemmin yksikään meistä ei ole enää Nokiassa töissä. Katosimme yksi kerrallaan. Yhteinen kokemus kuitenkin yhdistää edelleen.
Kun auto kiitää Keilaniemen ohi, ajattelin, että mielenkiintoista oli. Kiitos kun sain olla mukana. Onneksi se on kuitenkin ohi nyt. Enää ei Nokiasta revitä otsikoita. Se on vain yksi firma muiden joukossa.
Kiitos taistelutovereille ja lööppien entisille sankareille.
Kunniamerkkiä urhoollisuudesta en ole vielä saanut.
Kommentit
Lähetä kommentti