Hyvä kirjailija rakentaa jännitystä ilman verenvuodatusta

Olen lukenut paljon rikoskirjallisuutta: dekkareita ja trillereitä, niin pohjoismaisia, brittiläisiä kuin amerikkalaisiakin.

Kenties kovan kilpailun vuoksi kirjailijat tuntuvat keskittyvän entistä mauttomampien kauheuksien keksimiseen.

90-luvulta asti julkaisseen Patricia Cornwellin Cay Scarpetta-kirjojen lukemisen lopetin aikanaan juuri tuosta syystä. Myös Jo Nesbö kuvaa yksityiskohtaisesti mitä sadistisimpien murhaajien ideoita. Jonkinlaisen kyllästymispisteen paatuneenakin rikoskirjallisuuden ystävänä saavutin uudestään viimeistään siinä vaiheessa, kun Camilla Läckbergin kirjassa kidnapatulta tytöltä on kaivettu silmät päästä. Elävänä. Jätin kirjan kesken.

Koska nautin arvoituksen ratkomisessa, haluan uskoa, että myös nykykirjailijat – eikä vain Agatha Christie – voivat kirjoittaa jännittävän kirjan ilman väkivallalla mässäilyä, sarjamurhaajan lapsuudenaikaisen alistamisen maalailua ja vangittuna pidettävän uhrin kiduttamisen kuvailua.

Uskon, että itse asiassa ei tarvita edes poliisia, eikä edes ruumista, jotta voidaan kirjoittaa dekkari. Tai, kutsuttakoon kirjaa silloin trilleriksi, kuten monissa luokitteluissa tehdään.

Hyvä esimerkki tästä on Herman Kochin Naapuri.

Murhaepäily riittää kun kirjailijalla on terävä psykologinen silmä ja tarinankerronnan taito.   Kukaan ei kidu, ketään ei satu - ainakaan fyysisesti - eikä pahuus näyttäydy räikeänä.
Todellinen mestariteos.

En malttanut laskea kirjaa kädestäni.

Alankomaalaiskirjailija on luonut nautittavan tarinan, jossa seuraa kiinnostuneena kolmen tason kerrontaa:

Ensimmäinen kertoo nykyajassa kirjailja M:stä ja häntä tarkkailevasta naapurista. Kirjailija M on kirjoittanut aikanaan bestsellerin erään opettajan salaperäisestä katoamisesta ja siitä, kuinka kahta nuorta epäiltiin miehen murhasta.
Toisessa aikatasossa kerrotaan nuorisojoukon kesäisistä matkoista huvilalle 40 vuotta sitten. Mukava retki uhkaa kääntyä oudoksi. Miksi Herman on kuvannut outoja filmejä ja miksi Stella suuttuu niistä?

Kolmannessa aikatasossa, talvella noin 40 vuotta sitten, kaksi nuorta matkaa kahdestaan samalle huvilalle. Opettaja piipahtaa tervehtimässä nuoria. Miksi hän ei koskaan jatka matkaansa Pariisiin, vaan katoaa?

Kaikki tämä keritään yhteen huikealla tavalla kirjan lopussa. Seuraavaksi aion lukea Herman Kochin Illallisen ja Lääkärin. Tuskin maltan odottaa.


Jätän jonesböt suosiolla hyllyyn.