Cartier-Bressonin kuvista välittyy tunne

Elämme digitaalisen kuvavyöryn keskellä. Nykyisin on jo melkein liian helppo ottaa ja jakaa valokuvia. Valokuvat ovat jo kärsineet inflaation. 

Vanhat mustavalkokuvat tekevätkin katsojaan jo voimakkaamman vaikutuksen.  Etenkin kuvat, joita mennään katsomaan yhdessä toisten kanssa johonkin konkreettiseen paikkaan sen sijaan, että niitä tihrustettaisiin yksin kännykän ruudulta tai tietokoneelta.

Kuvat ovat isoja ja niitä on paljon. Puhun Henri Cartier-Bressonin  (1908–2004) valokuvanäyttelystä Ateneumissa. Cartier-Bresson kuvasi Espanjan sisällissodassa ja oli Kiinassa kun Mao Tse Tung marssi Pekingiin. Hän myös kuvasi Mahatma Gandhin vain muutama tunti ennen tämän murhaa.

Parasta näyttelyssä ovat kuitenkin kuvat tavallisista ihmisistä. Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa, Intiassa, Kiinassa. Kuva koskettaa, jos siitä välittyy kuvattavan tunne. Cartier-Bresson on kuvannut paljon myös katunäkymiä ja portaita, joissa näkyy valon ja varjon vaihtelut. Katunäkymissä mustavalkoisuus toimii, maisemakuvissa ei.

Cartier-Bressonin kuvista parhaissa tunne välittyy katsojalle asti. Rajaus on kohdallaan, ajoitus sekunnilleen oikein.  Sekuntia myöhemmin sääri olisi vilahtanut piiloon tai katse painunut näkymättömiin.

Monista Cartier-Bressonin kuvista välittyy myös köyhyys ja toivottomuus. Valokuvaaja ei juuri ole liikkunut palatseissa, vaan kaduilla, tavallisen kansan keskuudessa. Puutteellisissa oloissa eläneiden ihmisten katse ja ryhti kertovat enemmän kuin uskallamme ymmärtää. 

Valitsin kolme vaikuttavinta kuvaa näyttelystä.

New York 1946. Laiva Euroopasta on saapunut. Sodan melskeissä toisensa kadottaneet äiti ja poika ovat juuri kohdanneet.

 

New York 1960. Tässä kuvassa on ajoitus kohdallaan.

Neuvostoliitto 1954. Kuvassa on rytmiä ja vauhtia. Katseita ja liikettä.